Avoin 140

 Meninkin vasta tänään katsomaan tuon mainitsemani Designmuseon TaiKista kertovan Avoin 140 -näyttelyn. Osasin jo valmisteluvaiheessa kuulemani perusteella odottaa lähinnä viime aikoihin pohjautuvaa näyttelyä, mutta silti hieman jäi ihmetyttämään näyttelyn totaalinen keskittyminen 2000-luvulle, mainitaanhan nimessä kuitenkin tuo juhlavuosi. Yhdessä esittelytekstissä todettiin TaiKin saaneen alkunsa 1871 Veistokoulun myötä, yhteen sivuhuoneeseen oli haudattu muutamia entisten rehtoreiden ja taiteellisten johtajien muotokuvia ja pienen pienillä screeneillä pyöri sekaisin uudempien kuvien seassa muutama vanha mustavalkoinen kuva 1900-luvun alkupuolelta, siinä kaikki.

Noh, ehkä kaikki tietävätkin TaiKin 140-vuotisen historian varhaisemmista vaiheista ihan riittämiin (hieman tosin epäilen). Mitä sitten oli tarjolla uudemmasta päästä? Kaikki osa-alueet taiteesta teolliseen muotoiluun olivat esillä ja suurimmasta osasta esille asetetuista esineistä tuli mieleen lähinnä helsinkiläiset museokaupat, jotka ovat kaikki pullollaan samoja taikkilaisten opiskelijoiden / valmistuneiden töitä. Myös käytännössä kaikki esillä olleista huonekaluista olin nähnyt niin Avotakan, edesmenneen Muoto-lehden, Dekon, Sköna Hemin kuin Glorian Kodinkin sivuilla, osan jopa useaan otteeseen. Lienee siis konsensus siitä, että nämä todella ovat niitä parhaimpia, oivaltavimpia ja menestyneimpiä töitä mitä TaiKista on viime vuosina tullut ja kerrankin yhdessä ja samassa näyttelyssä.

Näyttelyssä myös Katriina Nuutisen varsin hehkeä Hely-valaisin. Kuva Sirpa Kinnunen.

 Toisaalta, olen jo pitkään valittanut Designmuseon väljähtyneestä linjasta ja toivonut hieman modernimpaa otetta niin näyttelyihin kuin esillepanoon. Ehkä tämä oli sitä? Pysytään uudessa, ei harhauduta jälleen kerran sen vanhan saman pariin joka on nähty jo miljoona kertaa ties missä takahikiän Kaj Franck -näyttelyssä, koska eihän sieltä historiasta toki olisi poimittu niitä vähemmän tunnettuja harvinaisuuksia, vaan otettu ne samat vanhat Birger Kaipiaiset, Maija Heikinheimot, Vuokko Nurmesniemet jne. uudemmista Stefan Lindforseista puhumattakaan. 

 Niin tai näin, en kokenut näyttelyssä mitään suuria ahaa-elämyksiä, sillä esillä olleet tekijät ja esineet olivat tuttuja, osa jopa liiankin tuttuja, mutta minä olenkin maaninen sisustuslehtien sekä taidetta ja taideteollisuutta käsittelevien kirjojen lukija. Toisaalta, näin ei varmastikaan ole kaikkien kohdalla, joten siinä mielessä näyttely lienee kiinnostava läpileikkaus nyky-TaiKiin ja sen osaamiseen. Tässä suhteessa suosittelisin kuitenkin ehkä mieluummin jokakeväistä MoA-näyttelyä, jossa esitellään TaiKin vastavalmistuneiden maistereiden töitä huomattavasti ennakkoluulottomammalla otteella. Siellä sitä sentään näkee kaikkea uutta ja yllättävää ja vielä ihan ensimmäistä kertaa. Ja aina myös muutaman tulevan klassikon. :) 

Talven jälkeen kaikilla on sitä paitsi kepeä olo ja kevättä rinnassa, toisin kuin tämänpäiväisessä räntäsateessa. Ahh, enää kolme kuukautta toukokuuhun. Kohta on siis jo kesä!

Tulee aika rauhoittua

Kauneus on rumaa (ja voi kun suomi on kaunis kieli)

Väitteeni viimeaikojen henkisestä vuodenvaihdekoomasta pitää ehkä paikkansa, mutta olen siitä huolimatta onnistunut liikkumaan julkisilla paikoilla, jopa ihan taidenäyttelyiden avajaisia myöten. Tänään on vuorossa Designmuseon Avoin 140 -näyttely TaiKin historiasta (Sekä TaiKin että Designmuseon takana on Suomen Taideteollisuusyhdistys, joka on puolestaan ollut rakentamassa Ateneumin rakennusta Suomen Taideyhdistyksen kanssa, näin pienenä johdantona mainittakoon), mutta sitä ennen lienee viisasta sanoa pari sanaa Saara Ekströmin koskettavan kauniista kuvista Kiasmassa. 

Ekströmin töistä parhaiten nykytaiteen muottiin mukautuivat oivaltavat tilataideteokset, kuten ilmavirtausten mukana sulokkaasti viipyilevä seinäteos, joka koostui käytännössä pienen pienistä toisiinsa kiinnitetyistä Afrikantähtimäisistä pahvipyörylöistä ja ihanat magneettien perässä liikkuvat rautahippuset valaistulla pöydällä. Itse pidin silti eniten hänen valokuva- ja videoteoksistaan. Kukapa ei pitäisi lakastuneista ja kuolevista kasveista, tai klassisista asetelmista, jotka hipovat pienen epätäydellisyyden kautta täydellistä. Täydellisen täydellistä Twin Peaksia - ruma on kaunista ja kaunis rumaa.

Saara Ekström, Limbus I, 2009-2010.

House M.D. ja muut kyyniset rentut

Pienimuotoisen vuodenvaihdeväsymyksen jälkeen on taas hyvä aloittaa säännönmukainen elämä, tosin itselläni tämä käynnistyminen näyttää ottavan aikansa. Töiden jälkeen ei oikein jaksa muuta kuin tuijottaa eteensä. Useimmiten vastapäätä on televisio, joskus myös satunnainen toveri kantiksessa. Pääasiallisesti siis aika mitäänsanomatonta menoa. Pahoittelut heille, jotka jo kuvittelivat löytävänsä vähintään joka toinen päivä sekalaisia päivityksiä tylsimyksen ihmeellisistä päähänpistoista.

Koska, suomalaiseen vaatimattomuusettiikkaan luottaen, ei kannata kurkotella kuuseen, aloitan hitaasti ja rauhallisesti tv-ohjelmalla. Omiin ja aika monen muunkin suosikkeihin kuului 90-luvun alussa (tarkalleen ottaen 1990-1993) brittisarja Jeeves & Wooster. Stephen Fryn ja Hugh Laurien kemiat vaan toimivat, P.G. Woodhousen alkuperäistarinat olivat rautaa ja itv:n toteutus oli yksinkertaisesti upea. Tämä älykköpalvelija versus yläluokkaisen idioottimainen, mutta ahh niin rakastettava keikari -asetelma tarjosi näille kahdelle huippuluokan koomikolle enemmän kuin herkullisen mahdollisuuden kehittää teemaa eteenpäin, vaikka periaatteessa sama asetelma toistuikin uudelleen ja uudelleen. Edelleen yksi suuria suosikkejani, jota en väsy katsomasta kerta toisensa jälkeen.

House M.D. olikin sitten aikamoinen yllätyskoukuttaja. En osannut odottaa tätä, sillä en juurikaan ole seurannut sairaalasarjoja sitten Teho-osaston ja sitäkään ei tulisi mieleenkään katsoa enää uudelleen dvd:ltä. No, enpä kyllä varsinaisesti katso tätäkään, mutta uudet tuotantokaudet tilailen kyllä heti niiden ilmestyttyä Euroopassa. En säilytettäviksi, mutta kun alun itseään toistavasta juonesta alettiin pikku hiljaa päästä eteenpäin joskus neljännen tuotantokauden aikana ja sarja on muuttunut yhä koukuttavammaksi ja koukuttavammaksi, ei vain malta olla ilmankaan. Nyt parhaillaan dvd-soittimessani pyörivä kuudes tuotantokausi alkoi mitä herkullisimmin Radioheadin No Surprises -biisillä Housen ollessa suljettuna mielisairaalaan. Eipä siitä sen enempää, mutta tähän mennessä olen pitänyt. 

Ja enitenhän toki pidämme masentuneen sarkastisesta Housesta, joka muistuttaa kovin niitä aina silloin tällöin eteen putkahtelevia hyväntekeväisyysprojektipoikaystävätapauksia, jotka vain ovat parantumattomia renttuja, mutta aina sitä kuitenkin uskoo, että jos sittenkin. No tv:ssähän asiat ovat tarua ihmeellisempiä ja hankalin tunneongelmin varustetusta kyynisestä skeptikosta alkaakin, yllätys-yllätys, näkyä ihmismäisiä ja rakastettavia piirteitä - niitä, joita kaikki naiskatsojat ovat itsepintaisesti nähneet suurien tunteiden siivittäminä jo ensijaksosta lähtien. Kun mies on tunteeton sovinistinen sika, mies on sitä vain suojellakseen hellää ja rakastavaa sisintään ja puhkeaa kukkaan täydellisen ja rakastavan naisen kohdatessaan. Näin minulle on ainakin kertonut eräs nimeltämainitsematon eteläeurooppalainen ystäväni ja ne omistamani vähän vaille 200 ensimmäistä Harlekiini-romaania. Yhtä lailla 1800-luvun lopun valistuskirjallisuuden mukaan kunnon kotiäiti ja valoisa, siisti ja lämmin koti pitää miehen erossa pullosta ja turmeluksen tieltä. :)

Joo, ehkä ei pitäisi kirjoittaa edes tv-sarjasta päivänä, jolloin on kärsinyt koko päivän antibiootin sivuvaikutuksista. ;D Mutta eihän sille mitään voi, Hugh Laurie on vastustamaton, vaikkakin täysin toivoton.

Seuraavalla kerralla palaan asiaan toivottavasti valoisempien aiheiden parissa, vähemmän sarkastisin äänenpainoin.
Siihen saakka, Adios Silver!

Château de Blâmont - vapaaehtoistyötä ja leirielämää

Keskellä lumikaaosta ja tämänhetkistä vesikaaosta on hyvä muistella vuoden takaisia aikoja (kyllä, silloinkin oli lunta enemmän kuin laki sallii). Ensi kesänä ei ole tiedossa isompia matkaprojekteja, koska välillä pitää olla myös mökillä duunissa, joten vanhojen muistelu toivottavasti pitää mielen virkeänä.

Helmikuussa 2010 mietin keskellä putkiremonttia ja lumikaaosta sopivaa projektia seuraavaksi kesäksi. Erityisesti siinä vaiheessa, kun raahauduin keskellä yötä polviin asti ulottuvassa lumihangessa pihan yli vessaan. Kuin tilauksesta postin mukana saapui edellisen asukkaan KVT:n jäsenlehti houkuttelevine leiripaikkoineen ja hakupaperit lähtivätkin vetämään saman tien. Paikka tarkentui Ranskan Lorraineen Blâmont'n keskiaikaiseen kylään ja työn sisällöksi kylän lukuisissa sodissa tuhotun puolustuslinnakkeen kunnostaminen. Koska juuri nyt tuli aika kirjoitella Kansainvälisen vapaaehtoistyö ry:n vuosijulkaisuun lupaamani juttu leiristä, ajattelin samalla vaivalla kirjoitella tännekin muutaman rivin aiheesta.

Blâmont'n kylä

Matka alkoi iloisesti peruuntuneiden lentojen ja muun säädön merkeissä, mutta pienet voimasanathan toki vain piristävät matkatunnelmaa. Päivän myöhässä pääsin lopulta liikenteeseen ja ensimmäiset leiritoverini tapasin jo Lunévillen asemalla kyytiä odotellessani. Tsekkiläinen Suomifani Anna oli ollut Rovaniemen yliopistossa juuri vaihdossa ja meksikolainen Jose oli tulossa vapaaehtoisleiriltä Norjasta. Lentosotkujen ansiosta hänellä oli mukanaan ainoastaan passi ja lentoyhtiön tarjoama hammasharja keltaisessa norjalaisessa muovipussissa. Onneksi leiriläisiltä ja leiriä ylläpitävältä Association Clef de Voûtelta löytyi yhtä toista ylimääräistä ja Josekin saatiin muiden tavoin telttaan makuupussilla ja vaihtovaateparilla varustettuna.

 Samalla tutustuimme loppuun porukkaan ja vaikka ikäjakauma olikin paria poikkeusta lukuun ottamatta 20 molemmin puolin, en minä (32v.) eikä leirin isähahmo Frédéric (55v.) tunteneet oloamme ulkopuolisiksi, päin vastoin.

Työ kylän koviakokeneen linnanraunion parissa koostui pienistä kunnostustöistä aina viheralueiden hoidosta muurien putsaamiseen ja uudelleen muuraamiseen. Kaikki paikallaolijat saivat hyvän opastuksen työhön, joten kokemusta ei varsinaisesti tarvinnut. Osalle leiriläisistä työ oli tuttua jo edellisiltä kesiltä, joten apua sai myös näiltä tovereilta, mikäli kivien muuraukseen tarkoitetun laastin suhdeluvut jostain syystä pääsivät betonipöllyssä unohtumaan. Tein itse kaikkia tarjolla olleita töitä heinien haravoinnista tiilien kantamiseen, muuraukseen ja betonin mylläämiseen, eikä reissusta selvittykään ilman rakkoja ja palovammoja.

  Työ oli mielekästä, jutut alun polttavasta helteestä ja myöhemmästä sateesta huolimatta lennokkaita ja tauot ihania loikoiluhetkiä sisäpihan heinäkasoissa ison puun varjossa. Kun joka paikkaa kolottaa ja sormet on auki betonin jäljiltä, ei ole mitään viileän juomaveden ja omenan voittanutta. Jopa läheisen sairaalan lounasruoka maistui parhaalta ikinä ja se on jo jotain se.

Teltan raikkaana jääkylmän yön ja vielä kylmemmän suihkun jälkeen. Raitis ilma on terveellistä. :)

 Yövyimme kylän leirintäalueella omissa teltoissa ja työn ulkopuolinen aika vietettiin Annexe-leirikeskuksessa linnan vieressä. Iltaa istuimme nuotion äärellä linnan pihalla ja jokailtainen kävely tähtikirkkaassa yössä läpi pimeän kylän takaisin leiripaikkaan oli kieltämättä kokemus sekin. Arkiaskareet hoidettiin pareittain ja huonot vitsit olivat luonnollisesti sääntö, ei poikkeus. Muutamille vapaapäiville oli järjestetty yhteisohjelmaa mm. läheisessä seikkailukeskuksessa sekä alueen varsinaisessa keskuksessa Nancyssa (oi, vanha vaihtokohteeni - paluu oli mitä miellyttävin :). SCI:n teemoja rauhaa, solidaarisuutta ja leirin erityisteemaa kierrätystä ei toki unohdettu, vaan asioista keskusteltiin niin englanniksi kuin ranskaksikin ja ranskalaiseen tapaan välillä myös hieman kiihtyen. Jotkut enemmän, jotkut vähemmän, kädet heiluivat joka tapauksessa jatkuvasti.

Nancyn Place Stanislas

Näiden kaikkien kokemusten lisäksi mukaan tarttui lukuisia rakkaita ystäviä, joista osa saapuukin jo ensi kesänä Suomeen. Camp MaDonna allekirjoittaneen mökillä kutsuu, ensimmäiset vapaaehtoiset ovat jo ilmoittautuneet mukaan.

Camp MaDonna 2011

Elsewhere

Kävin eilen vihdoin katsomassa aiemmassa postauksessa mainitsemani Sofia Coppolan Somewheren. Jälleen kerran jäi ihmetyttämään se vaivaton ja toteamaton tyyli, jolla S. Coppola leffansa tekee. Musiikki on aina hyvää, kuvalliset hetket parhaimmillaan huippuluokkaa ja päähenkilöiden sivullisuuden tunne käsinkosketeltavissa. Kaikki tämä toimi tälläkin kertaa. Nyt vaan päähenkilö oli lähtökohdiltaan sen verran lähellä Lost in Translationin Bob Harrisia ja tämän eristäytyneisyyttä normitodellisuudesta, että mitään todella uutta on vaikea sanoa leffasta löytäneensä. Toisaalta pidin erittäin paljon Elle Fanningin roolista mitäänsanomattoman ja mitääntekemättömän tusinatähden tyttärenä, hän kun edes yritti pitää kiinni normaalista lapsen arjesta ja mielestä isänsä edustustehtävien, omituisten hangaroundien ja muiden perhehuolien keskellä. Elle Fanningillä (jolla muuten oli leffassa ihana keltainen Fjällräven) on todellinen mahdollisuus löytää itsestään oikea lahjakas näyttelijä seuraavien vuosien aikana, sen verran vaivaton hänen suorituksensa oli. Mikäli hän ei päädy siskonsa Dakotan ja monen muun tavoin tyypilliseksi ylimeikatuksi Hollywood-biatsuksi. Toivottavasti ei. Tarvitsemme lisää Natalie Portmaneja Natalien seuraksi.

Kaiken kaikkiaan leffa kuitenkin toimii paremmin kuin esimerkiksi suurin osa pitkään aikaan näkemistäni indieleffoista. Sofian tyyli ja aiheet ovat tunnistettavissa leffasta toiseen ja ehkä tämä ei varsinaisesti uudistanut hänen tarjoamiaan näkökulmia, mutta se ei todellakaan tee tästä muuta kuin hyvän leffan. Se, että tekijältä voi odottaa yhtä kaikkien aikojen parasta leffaa isänsä tapaan on asia erikseen, mutta ei ole reilua nuorta ohjaajaa kohtaan odottaa sitä joka ikinen kerta ja väittää hyvää leffaa tällä perusteella katteettomaksi. Meillä on käsittääkseni aikaa odottaa.

PHOTO CREDIT: Merrick Morton

Come On Baby, Light My Fire

Mitkään bileet ei yleensä ole niin sekavia ja yliarvostettuja kuin vaput, uudet vuodet ja sen sellaiset. Yleensä kaikki alkaa hyvin, mutta se miten kaikki sen jälkeen menee on ikuinen arvoitus. Siksi en ole enää vuosiin odottanut näiltä juhlilta juuri mitään vaikka parit isomman porukan rymistelyt on toki itsekin tullut järjestettyä, vappuna muistaakseni viimeksi.

Tänä vuonna vietän aattoni iloisesti Järvenpäässä hyvässä seurassa vailla pelkoa huonosta illasta. Tuskin voisi parempaa toivoa, paitsi tietysti se, ettei tarvitsisi mennä Järvenpäähän asti. :) Lauantaina pitää olla ajoissa liikenteessä, joten tänään olisi tarkoitus pysyä kohtuudessa ja paluumatkalla korkeintaan pistäytyä Töölössä tai U-Kalevassa kavereita moikkaamassa. Eivät muuten varmaan enää muista mua Kalevassa tai ainakaan soita Onnellisia, mä kun olen ollut sieltä poissa pitempään kuin kantislaki sallii.



Hyvien juhlien edellytys on hyvä musiikki ja eilisilta menikin hyvää listaa pohtiessa. Omat listani ovat joka päivä erilaisia, mutta eiköhän tämä tänäänkin menettele. Pääasia, että saa kähinän päälle. Linkeistä löytyy You Tube -linkit biiseille ja itse biiseistä löytyy toivottavasti riittävästi virtaa, romanssia ja vienoja viestejä suuremmankin juhlahetken tarpeisiin.

1. Flaming Sideburns Street Survivor
2. Hellacopters By the Grace of God
3. QOTSA No One Knows
4. New Order Ceremony
5. The Strokes Last Nite
6. Pulp Common People
7. Beck Timebomb
8. Smashing Pumpkins Tonight Tonight
9. Pearl Jam State of Love and Trust
10. The White Stripes Fell in Love With a Girl
11. Franz Ferdinand Take Me Out
12. Rolling Stones Sympathy For the Devil
13. The Sonics Strychnine
14. David Bowie Under Pressure
15. Undertones You've Got My Number (Why Don't You Use It?)
16. Joy Division Love Will Tear Us Apart